Viittomakielisen tutkijan ra(s)kas kielivalinta

Buori sámi giellavahku! Pyeri sämi kielâi okko! Šiõǥǥ sääʹmǩiõli neäʹttel! Hyvää saamen kielten viikkoa!

10. otos, eikä onnistunut *kiroaa*

Tuossa kuvakulmassa näkyy lapsen leluauto

Vasta nyt huomasin, että hiukset sojottavat tuossa korvan takana

Viittomakielisiä tekstejä (=videoita) ei aina tee mieli tehdä. Niitä ei nykytekniikssa pystytä editoimaan samalla tavalla kuin tekstejä, jos huomaat virheen, sitten koko video on otettava uusiksi. Usein käy, että pieniä virheitä jätetään videoon, jos ovat vähänkin siedettäviä.

Blogeja tai www-sivuja jossa on pelkästään viitotuilla kielillä ei löydy. Sivuja jossa on kirjoitetun kielen rinnalla viitottuja kieliä löytyy muutamia, kuten www.acadeafic.org ja mobiledeaf.org.uk, jotka ovat molemmat akateemisia sivuja. Mutta niissä tai muissakin sivuissa ei ole sellaisia, joissa viitottu ja kirjoitettu kieli ovat esillä saman verran. Syitä näihin on ilmeisiä.

Viitottuja postauksia ei tehdä, koska se on kivaa tai helppoa. Näitä tehdään tietoisesti, kielipoliittisin perustein. On arvioitu, että joka toinen viikko kuolee yksi kieli (https://www.nationalgeographic.com/news/2018/04/saving-dying-disappearing-languages-wikitongues-culture/). Suomessakin on kieliä, jotka kamppailevat olemassaoloistaan, muun muuassa saamen kielet, romanikieli, karjalan kieli ja viittomakielet. Suomessa on kaksi kansallista viittomakieltä, suomalainen ja suomenruotsalainen viittomakieli, jälkimmäinen 90 käyttäjällään toteutuu Unescon erittäin uhanalaisen kielen kriteerin.

Uhanalaisen vähemmistökielen elinvoimaisuus ja tulevaisuus on kiinni pitkälti sen puhujien henkilökohtaisista valinnoista. Näin totesi kielitutkija Annika Pasanen blogissaan vuonna 2010, pääset lukemaan siitä tästä. Katson, että etenkin meillä viittomakielisillä ja alan tutkijoilla on velvollisuus tuottaa enemmän viitottuja tekstejä, tämän teknologia mahdollistaa. Itselläni on huono omatunto, koska tiedän, etten joka kerta bloggaa molemmilla kielillä.

Tämä blogipostaus kahdella kielellä henkilökohtainen valintani. 

Teen sen eteen, ettei suomalainen ja suomenruotsalainen viittomakieli päädy kuolleiden kielten listoille.

—————-

Tätä videota varten

• otin 4 otosta ennekuin se onnistui (otos 1: ihminen seisoi takanani, otos 2: pää ei toimunut, otos 3: viitoin ”saamelaisten viikko”, vaikka piti sanoa ”saamen kielet”
• tätä luetteloa ei käännetty suomalaiselle viittomakielelle ja poden siitä huonoa omatuntoa
• katselin Gavin Lilleyn videoita useamman kerran, pääset katsomaan tästä

Kuva: Maija Koivisto

Advertisement

Selviytymisopas meille kaikille

Helsingin kirjamessut ovat parhaillaan meneillään ja Hesari julkaisi useamman sivun jutun messujen ohjelmasta. Monen kiinnostavan esittelyn joukosta kiinnitti huomioitani Arla Kanervan kirjoittama esittely toimittaja Johanna Vehkoon kirjoittamasta kirjasta nimeltään Valheenpaljastajan käsikirja.

Artikkelin lukemisen jälkeen ryhdyin surffaamaan aiheeseen liittyen ja netistä paljastuikin kiinnostavia keskusteluja aiheen ympärillä ja vähän sivustakin. Kuljin valeuutisen historiallisen määrittelyn ja sosiaaliseen mediaan osallistujien ryhmittelystä sosiaalisen median kupliin ja totuuden jälkeisen ajan kritiikkiin. Mutta takaisin Kanervaan ja Vehkoon.

Helsingin Sanomain Säätiön Totuudenjälkeinen aika –blogissa Vehkoo kirjoittaa siitä, kuinka Donald Trump, maailman voimakkaimman valtion johtaja, kutsuu valeuutiseksi milloin mitäkin tiedotusvälineen uutisointia ja hyödyntää tätä poliittisessa pelissään. Aiemmin poliitikot jäädessään kiinni valehtelusta pyrkivät selittelemään asiaa ja jopa pyytämään anteeksi. Nyt riittää, kun kolauttaa olkiaan ja toteaa sen olevan valeuutisen ja jatkaa valehtelua. The Washinton Posti –lehden faktanpaljastuspalstan tekijät ovat luoneet uuden kategorian valheille, jotka Trump on julkisesti toistanut yli 20 kertaa. Ilmeisesti Trump luottaa siihen, ihmisten muisti on lyhyt tai siihen, että kun asia eli valhe riittävän useasti toistetaan, niin ihmiset pitävät sitä totena.

Mikä sitten on valeuutinen? Sen määrittely on Vehkoon mukaan yksinkertaista: se on teksti, video tai kuva, joka näyttää ulkoisesti journalismilta, mutta ei ole sitä vaan on tehty harhautustarkoituksessa. Valeuutisessa voidaan sekoittaa tosiasioita ja sepitettä, eikä se välitä pohjimmiltaan tosiasioista. Valeuutisen tekemisen motiivina voi olla raha, poliittiset pyrkimykset tai vain huijaamisen ilo. Se eroaa näin journalismista, joka tarjoaa kansalaisille luotettavaa informaatiota, jonka pohjalla voi tehdä tosiasioihin perustuvia päätöksiä. 2000-luvulla valeuutiset ovat levinneet erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Vehkoo kutsuu esipuheessa kirjaansa selviytymisoppaaksi totuudenjälkeiseen aikaan. Selviytymisoppaansa hän on kirjoittanut, koska hän katsoo, että uusiin nykyaikaisiin kansalaistaitoihin tulisi lisätä kriittisen ajattelun ja lähdekritiikin taidot, joiden avulla myös verkon faktantarkastus toimii.

Vehkoo antaa valheenpaljastajalle kymmenen vinkkiä, jotka Kanerva luettelee artikkelissaan:

1. Tunnista ajatteluusi vaikuttavat vinoumat
2. Yritä ymmärtää, miten paljon tiedät ja miten paljon et tiedä.
3. Yritä väitellä itsesi kumoon.
4. Mieti ennen kuin jaat eteenpäin.
5. Varo kertomusta.
6. Tunnista asiantuntija.
7. Tunnista tasapuolisuusharha.
8. Ajattele kuin tutkija.
9. Ajattele kuin faktantarkastaja.
10.  Opettele muutama keskeinen digitaalisen faktantarkastuksen työkalu.

Monet näistä vinkeistä sopivat myös tutkijoille, olivatpa he sitten verkossa tai sen ulkopuolella.

Kiitokset Arja Kanervalle hyvästä lukuvinkistä. Johanna Vehkoo esiintyy Helsingin kirjamessuilla sekä lauantaina että sunnuntaina. Taidanpa käydä tapaamassa.

HTM, FM Elisa Mikkola, Helsingin yliopisto

Lähteet:

Arla Kanerva: Uuden kansalaistaidon alkeet. Helsingin Sanomat 23.10.2019

Johanna Vehkoo: Valheenpaljastajan käsikirja. Kosmos 2019.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/01/26/valheenpaljastaja-mita-valeuutiset-ovat-ja-mita-ne-eivat-ole

Kuvalähde: Pixabay

Väitöskirjan ohjaussuhteesta: miten sukupuoli liittyy valmistumiseen?

FM Nina Maskulin, HY (lukuaika 5 min)

Avainsanat: väitöskirja, ohjaus, tasa-arvo, sukupuoli, tutkijaura

Kuva: mac231/Pixabay

Ohjaussuhde on humanistin laboratorio, jossa ajattelua testataan vuorovaikutuksessa kuvittelemalla tutkimuksen kokonaisuutta.  Taito kuvitella samaa tutkimusta heijastaa  väitöskirjan ohjaajan luottamusta  tutkijan taitoihin. Vuodesta 2020 lähtien ohjaussuhteen lisäksi väitöskirjatutkijalla on Helsingin yliopistossa ohjausryhmä, joka tukee ohjattavan ja ohjaajan yhteistyötä.

Akateemista uraa kuvataan portaiden metaforalla, jossa ensimmäinen askel on astuttu, kun väitöskirja valmistuu. Ensimmäisille portaille astuvista yli puolet on naisia. Ohjaajat ylimmillä portailla ovat useimmin professoreita, ja heistä 78 % on miehiä (Professoriliitto 2018; EUI, 2018).  Tässä blogissa tarkastelen ohjaussuhdetta. Kysyn, millaisessa ympäristössä väitöskirjatyö menestyy ja millaisessa epäonnistuu?

”Tutkijan eettinen ja ammatillinen osaaminen muodostuvat vuorovaikutuksessa alallaan ansioituneen tutkijan kanssa väitöskirjatutkimuksen aikana”, kuvaa Tutkimuseettisen neuvoston Vastuullinen tiede-sivusto ohjaussuhdetta.

Humanistissa ja yhteiskuntatieteissä ammatillinen osaaminen on lukemista ja kirjoittamista, jonka tuloksena työ valmistuu.  Väitöskirjalla on syvärakenne ja muoto, jotka ovat sidoksissa tutkimusalan perinteisiin ja historiaan, tutkimusyhteisön ja yliopiston arvostuksiin, aikaan, paikkaan ja tilaan. Lopputulos on ”itsenäiseen tutkimukseen perustuva, uutta tieteellistä tietoa sisältävä yhtenäinen esitys”, kuten Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta väitöskirjan määrittää.

Ohjaukseen ja työn valmistumiseen vaikuttavat  väitöskirjan tekijän työmahdollisuudet, mikä puolestaan heijastaa yliopiston arvostusta. Perustutkimuksen käytännön toteutus, rahoitus tutkimustyöhön ja työyhteisö ovat keskeisiä, jotta tutkijakuva voi rakentua. Tutkimus on kuulumista yhteisöön ja jolla osallistutaan akateemiseen keskusteluun. Tutkimus syntyy vuorovaikutustilanteissa, joissa väitöskirjan tekijä aluksi kuvittelee tutkimustaan yhdessä ohjaajan kanssa.

Tutkijan mallin sisäistämisestä 2010-luvulla

Kuva : Johannes Plenio/Pixabay

Itsenäisyys ei tarkoita yksinäisyyttä. Nykypäivän edellytyksiä tutkimukselle on verkottuminen. Verkko kuvaa kolmiulotteisesti tilanteita ja risteymiä, joissa tutkijan ammattitaito rakentuu osana yhteisöä. Työyhteisö välittää tutkimuksen tekemiseen liittyvää hiljaista tietoa ja käsityötaitoja, kuulumisen tunnetta ja ylläpitää vuorovaikutusta. Tekemisen mallit ovat merkityksekkäitä työn valmistumiselle ja ammattikuvan muodostumisessa.

Tutkijayhteisön jäseneksi tullaan lukemalla ja tekemällä, oppimalla parhailta ja sisäistämällä tutkimuksen teon eettiset rajat, moraaliset vastuut ja tutkijayhteisön normit. Yhteisö solmii tutkijan lähimpiin, paikallisiin ja ylirajaisiin tutkijaverkostoihin, yliopistoihin ja yhä uusiin tutkijoihin. Tutkimusyhteisöjä yhdistää ainakin yksi asia: jokainen sen jäsen on aikanaan aloittanut väitöskirjatyön. Väitöskirjaa voi tarkastella initaationa, joka kytkee eri portailla olevat tutkijat ajalliseen jatkumoon ja kertoo tarinaa tutkijana olemisesta ennen, nyt ja tulevaisuudessa.

Väitöskirjantekijän verkoston keskellä on ohjaaja. Vuorovaikutuksessa ohjaajan kanssa syntyvät työn aloittamiselle keskeiset edellytykset. Häneltä pyydetään rahoitushakemusten ja tutkijapaikkahakemusten puoltavat lausunnot. Jotta ne voisivat toteutua, häneltä tulee ensimmäinen korjaava ja rakentava palaute.

Ohjaaja näyttää jatkumon tulevaisuuteen. Hän avaa tai sulkee ovia tutkimuksen näyttämöille, joissa asettaudutaan tutkimusaiheella vuorovaikutukseen ja kiinnitytään laajeneviin verkostoihin. Parhaimmillaan ohjaaja jakaa tietonsa ja reittinsä relevantteihin kotimaisiin tai kansainvälisiin julkaisuihin. Ohjaaja on jäsen tieteellisissä seuroissa ja saa kutsuja konferensseihin, missä kuvitellaan samaa tutkimusta ja saadaan tulevaan työhön tärkeitä kysymyksiä, jotka lujittavat verkostoja. Kirjoitettu abstraktiteksti liittää nuoremman tutkijan kollegiaalisesti kokeneisiin tutkijoihin.

Ohjaussuhde on ennen muuta valtasuhde. Ohjaussuhde määritellään hierarkkiseksi ja ammatilliseksi (Helsingin yliopisto). Se, miten valtaa käytetään, toteutuu vuorovaikutuksessa, jossa ohjaajan käsitys menestyvästä tutkijasta on määräävä. Marieke van den Brinkin tutkimus ( Yliopistolehti 2018) osoittaa, että akatemiassa johtavassa asemassa olevilla miehillä on stereotyyppisiä käsityksiä naisista tutkijoina ja kollegoina, ja professoreiden verkostot ovat pääosin miesvaltaisia. Van den Brink ehdottaa, että rakenteet tehdään näkyviksi ja niistä keskustellaan, jotta tutkijakuva ja käytäntö, joka estää naisten etemisen tutkijanuralla, voivat muuttua.

Tutkijan mallikuva 2020-luvulla

Kuva Andrey Merkulev/Pixabay

Itsenäisyys voidaan tulkita myös toisin. Vältteleväksi ohjaustyyliksi voi kutsua tapaa, jossa ohjausta tarjotaan kaksi kertaa vuodessa. Ohjaustapaamisten vähäinen määrä  on yleinen humanistisessa tiedekunnassa ja sen on todettu hidastavan merkittävästi väitöskirjan valmistumista, joka on 8-9 vuotta (Svinhuvfud, Tohtoritakuu-blogi, 2014). Ohjaustyyli voi olla myös tutkijakuva, josta ei ole keskusteltu. On kuitenkin niin, että harva humanisti pääse osaksi tutkimusalansa arkista työyhteisöä väitöskirjavaiheessa, ja ohjaussuhde jää ainoaksi linkiksi tutkijayhteisöön.

Yliopiston tulkinta itsenäisyydestä voi olla toinen kuin ohjaajan. Yliopiston heijastama tutkijakuva voi näkyä siten, että ohjattavia on liikaa, ohjaajan työsuhde katkeaa tai tutkimus jää ohjaajan tutkimusintressin reunoille. Yliopisto arvostaa tutkimusryhmiä ja hankkeita, jotka ovat humanistisissa tieteissä harvinaisia.  Moni väitöskirja syntyy tutkimushankkeiden ulkopuolella. Yliopiston valikoiva asenne katkoo lujalla kädellä tulevaisuuden tutkijauria, jos yliopisto ei erota väitöskirjantutkijaa toiselle tieteenalalle kuuluvasta tutkijakuvasta.

Ohjauksen merkitystä on syytä tarkentaa ja kontekstualisoida: millainen vuorovaikutussuhde ohjauksessa on kyseessä ja millaisessa ympäristössä väitöskirja valmistuu.  Vastaukseen vaikuttaa se, kuka kysymyksen esittää ja kuka siihen vastaa.  Valtasuhteessa syntyy samalla myös käsityksiä menestyvästä tutkijasta. Jos stereotyyppistä tutkijakuvaa ei oteta puheeksi, hiljaisuudessa muodostuu kuva itsensä kaltaisista akateeminen selviytyjistä, joka on läntisessä maailmassa, oppihistoriassa ja tulevaisuudessa useimmiten valkoinen ja mies. Ohjausryhmäjärjestelmä tuo tullessaan mahdollisuuden myös monipuolisemman tutkijakuvan rakentamiseen.

Tutkija 2030: miten naiset kuvitellaan akatemian ylimmille portaille?

 

Kuva lefteye81/Pixabay

Tutkimuksen tulevaisuus syntyy yhteistyössä.  Professori Hanna Vehkamäki toteaa, että lahjakkuuksia on molemmissa sukupuolissa yhtä paljon, mutta ylimpien portaiden miehisyys vinouttaa kommunikaatiota, mikä näkyy naisten tutkijauran pysähtymisenä (YLE, 8.3.2016).  Apulaisprofessori Kristiina Brunila julkaisi 2009 tutkimuksen yliopiston sukupuolijärjestelmästä. Kymmenen vuotta myöhemmin hän toteaa että muutos miesten yliedustuksessa edellyttää yliopistolta tasa-arvon ja yhdenvertaisuustyön vakiinnuttamista ja siihen sitoutumista opetuksessa ja tutkimuksessa , koska yliopiston arkiset rakenteet tukevat sukupuoleen perustuvan järjestyksen ylläpitämistä (Helsingin uutiset, 23.6.2019).

Mikä estää yliopistoa sitoutumasta tasa-arvotyöhön ja yhdenvertaisuuteen arvona, joka läpäisee sen ydintehtävät?  Tutkijat ehdottavat piilossa olevien ennakkoasenteiden tekemistä näkyväksi keskustelussa ja käytännön toteutuksissa (Suomen Fyysikkoseura 2008).  Voisimmeko kuvitella yhdessä tutkimusta ja käytännön sovellusta, joka tuottaa tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta yliopistolle ja yhteiskunnalle? Yhdenvertaisuuden ja kuulumisen on todettu edistävän tuottavuutta; ei ole syytä epäillä, että yliopisto tekisi poikkeuksen. Yliopistoinstituutio voi reflektoida, missä käytänteissä syrjintää on mahdollista tapahtua ja poistaa tasa-arvon esteitä aktiivisesti. Vaikuttaminen tutkijakuvaan ja rekrytointeihin tuottaa kuulumista ja menestyksekkäämpää tulosta.   Ja lopuksi: miten sitoutuminen yhdenvertaisuuteen vaikuttaa perustutkimuksen keskeiseen työprosessiin, ohjaussuhteeseen ja käsityksiin hyvästä tutkijasta?

Vastaus otsikon kysymykseen liittyy yliopistoon instituutiona ja tutkijakuvan määrittelyyn ja sijoittamiseen tulevaisuuden jatkumolle.  Sadan vuoden perspektiivi on lyhyt aika oppihistoriassa, jolloin tieteen harjoittaminen oli varattu miehelle.  Lakiin kirjattuna yhdenvertaisuus on olemassa vasta silloin, kun se muodostaa toimintaan ja käytäntöön sitoutuneen eettisen arvoperustan. Yhdenvertaisuuden puuttuminen vinouttaa huipulla ja yhteiskunnassa. Hyväksyttynä olosuhteena esi-isien näkymätön käsi ohjaa lujasti tämän päivän tutkijakuvaa ja uusintaa sukupuolijärjestystä yliopistoissa, Suomessa ja Euroopassa, jollei siitä aktiivisesti keskustella (EUI 2018).

Viitteet:

European University Institute (2018) The Gender Comparisons.

Frilander, Jenni (2016) Professoreista alle kolmannes naisia – Katso naistutkijoiden neuvot nuorille – video, YLE 8.3.2016.

Hakaniemi, Katariina (2019) Miehelle 6 926 ja naiselle 6 647 e/kk – Palkkaerot ja kohuttu vilppilista kertovat osaltaan, kuinka tutkijanaiset jäävät yhä miesten varjoon. Helsingin uutiset, 23.6.2019.

Helsingin yliopisto. Ohjauksen ongelmatilanteet.

Suomen Fyysikkoseura. Tasa-arvo käytäntöön fysiikan laitoksella.

Svinhuvfud, Kimmo (2014) Tohtoritakuu-blogi: Jatko-opiskelun realiteeteista

Vallinkoski, Anu (2018)  Mies­val­tai­set raa­dit rek­ry­toi­vat li­sää mie­hiä, sa­noo pro­fes­so­ri­va­lin­to­ja tut­ki­nut Ma­rie­ke van den Brink. Helsingin yliopiston viestintä. Tähtivieras-uutinen on julkaistu Yliopisto-lehdessä Y/09/18.

Vastuullinen tiede. Tutkimusetiikkaa opitaan väitöskirjaohjauksessa.

Kuvalähde:  Pixabay

Matkalla humanismin ammattilaiseksi

Muistan, miten epäuskoisen huvittuneina naureskelimme yläasteen historianopettajallemme 2000-luvun alussa, kun hän sanoi meidän olevan todennäköisesti ensimmäinen sukupolvi, joka joutuu opettelemaan useamman ammatin pärjätäkseen. Enää ei naurata. Vaikka ammatillinen osaamiseni rajoittuu teologian ja humanismin saralle, enkä osaisi esimerkiksi leikata kenenkään hiuksia tai treenata ketään huippukuntoon personal trainerina, koen silti omaavani useampia ammatti-identiteettejä kuin vain yhden.

”Mikäs sun titteli on, mitä ammattinimikettä mä voin käyttää susta?” kysyy haastattelija keskustelutuokiomme päätteeksi äänitysstudiossa. Häkellyn kysymyksestä. Kirjoittamani tietokirja, josta olemme juuri keskustelleet, ei aihepiiriltään käsittele väitöskirjatutkimustani. En siis voinut sanoa, että olin tässä keskustelussa väitöskirjatutkijana, mutta toisaalta en uskaltanut tuolloin yhden tietokirjan jälkeen vielä vetää harteilleni tietokirjailijan nimikettäkään. Haastattelija oli kuitenkin tietämättään esittänyt ensimmäistä kertaa minulle kysymyksen liittyen ammatti-identiteettini määrittelyyn ja huomasin sen olevan yllättävän hankalaa.

Kuva: © Bwag/Wikimedia 

Aloittaessani tutkimuksen yleistajuistamisen sain sekä kannustusta että varoituksia siitä, ettei yliopistolla välttämättä katsottaisi hyvällä tietokirjojen kirjoittamista. Aloin pian itsekin pelätä tietokirjakirjoittamisen vievän akateemista uskottavuutta, ja yritin hieman peitelläkin vapaa-ajan toimintaani akateemisissa piireissä. Toisaalta koin saavani paljon tietokirjapuolelta: pääsin tutustumaan mielenkiintoisiin tutkimuksiin eri aihepiireistä sekä puntaroimaan akateemisen tekstin ja luovan kirjoittamisen välistä suhdetta.

Nyt kaksi vuotta alussa mainitsemani haastattelun jälkeen koen saavuttaneeni jonkinlaisen tasapainon erilaisten ammattiodotusten välillä. Voin pyhittää toimistotunnit väitöskirjatyöhön sekä tehdä säännöllisesti tutkimusta kotimaisissa ja pohjoismaisissa arkistoissa. Inspiraatio ja kiinnostus erilaisiin asioihin taas takaa sen, että jaksan vielä vapaa-aikana innostua kirjoittamaan yleistajuisesti lukemastani akateemisesta tutkimuksesta ja kertomaan siitä erilaisissa tilaisuuksissa myös muille. Nykyään määrittelen itseni sekä väitöskirjatutkijaksi että tietokirjailijaksi, sillä koen näiden kummankin nimikkeen moninaisine työtehtävineen tukevan toisiaan. Lopulta kyse on kuitenkin ammatillisesta kasvamisesta ja kehittymisestä, johon jatko-opinnoilla pyritään.

Tutkija verkossa ei vain tutkijaverkossa

Kuva: Kirjoittajan

Joskus opintojeni alkuvaiheessa etsin Helsingin yliopiston professoreita Wikipediasta. Huomasin, että – yllätys, yllätys – heistä ei ollut kirjoitettu sinne vastaavia tekstejä kuin niistä ulkomaisista ajattelijoista, joiden tekstejä myös kursseillamme luimme. Siitä asti olen miettinyt, kuinka paljon tutkijan läsnäolo verkossa vaikuttaa hänen uraansa. Tullaanko hänen keynote-luentojaan kuuntelemaan kansainvälisissä konferensseissa, vastataanko hänen sähköposteihinsa yhtä auliisti kuin heidän, joista kertovissa Wikipedia-artikkeleissa on yli 50 lähdeviitettä.

(Olisi muuten kiinnostavaa tehdä sukupuolianalyysia eri alojen suomalaisprofessoreista kertovien Wikipedia-artikkelien kattavuudesta. Yleisesti suomalaisista henkilöistä kertovista Wikipedia-teksteistä vain 19 sadasta kertoo naisesta, eikä akateeminen maailma välttämättä eroa tästä keskiarvosta.)

Wikipedia ei toki ole ainoa, eikä ehkä edes tärkein alusta, jossa tutkijat näkyvät. Yliopistojen verkkosivut ovat tärkeitä tiedonlähteitä, kun halutaan saada kokonaiskuva kulloisenkin tutkijan taustasta, kiinnostuksen kohteista ja viimeisimmistä julkaisuista. Tämän lisäksi suuri osa tutkijoista tuottaa aktiivisesti sisältöä tutkimuksestaan sekä omilla sosiaalisen median kanavillaan että perinteisessä mediassa.

Tämänhetkisen henkilöbrändikulttuurin ja avoimen tiedon aikakaudella moni tutkija varmasti kokee myös painetta olla ajan hermolla oleva twitteröijä ja hyvin artikuloiva bloggaaja, joka paitsi viestii tutkimusaiheestaan, myös luo kuvaa itsestään älykkäänä ja helposti lähestyttävänä asiantuntijana.

Tutkijoiden verkkokäyttäytymisessä on kuitenkin paljon eroja. Toisille ihmisille on helpompi tuottaa mielenkiintoista tekstiä kuin toisille. Toisilla on parempi kyky navigoida sosiaalisen median aikajännettä niin, että aikaa ja energiaa löytyy myös tutkimuksen teolle, opettamiselle, roskien viemiselle ja vanhojen vanhempien tapaamiselle ilman, että kiivaiden some-keskustelujen tuoksina haittaa kykyä keskittyä näihin elämän muihin osa-alueisiin.

Myös tutkimuksen aiheet, sekä tutkijan oma positio vaikuttavat siihen, millaista kullekin tutkijalle on olla avoimesti esillä verkossa. Se, onko kirjoittaja jo mainetta saanut, vanhempi valkoinen mies, vai uransa alkuvaiheessa oleva rodullistettu nainen, vaikuttavat väistämättä hänen tekstiensä vastaanottoon. Suomen kielen välimerkkejä koskevasta tutkimuksesta viestijä saa varmasti julkaisuistaan erilaista palautetta kuin rasismista poliisissa kirjoittava tutkija.

Muuhun viestintään verrattuna verkon erityispiirteitä on se, että kuten kulunut sanonta kuuluu, ”sieltä ei ikinä saa asioita pois”, sekä se, että käytännössä verkkokirjoitusten yleisönä voi olla kuka tahansa maailman yli seitsemästä miljardista ihmisestä. Tästä postauksen nimi: tutkija verkossa ei ole enää vain tutkijaverkossa. Verkossa tutkijan tulee ottaa huomioon, että toisin kuin akateemisissa konferensseissa ja –julkaisuissa, hänen tuotostensa yleisö ei välttämättä tunne tutkimuksen teon tapoja ja käsitteistöä, jolloin tutkimusta pitäisi pystyä avaamaan niin, että teksti olisi enemmän hyödyllinen kuin haitallinen tutkijalle itselleen ja tutkimusaiheelle.

Tutkijaverkko on myös sinänsä turvallinen, että ainakin oman alan tutkijoiden keskuudessa sosiaalinen kontrolli toimii sen verran hyvin, että tutkijaa vastaan ei lähdetä esimerkiksi hyökkäämään epäasiallisesti. Tutkijalla verkossa ei tällaista suojaa ole, kuten viime aikojen keskusteluissa tutkijoiden kokemasta vihapuheesta ja maalittamisesta on käynyt ilmi.

Mainitsemani avoimen tiedon aikakausi on itsessänikin aiheuttanut sen, että ajattelen kaikkea tietoa olevan helposti saatavilla. Tutkijan verkkoläsnäoloa pohtiessani totesin kuitenkin, että suomalaisessakin somesfäärissä joistain aiheista ja joiltain tutkijoilta on löydettävissä enemmän ”tavallisille” ihmisille tarkoitettua tietoa kuin toisilta.

Haluaisin sanoa, että jäin miettimään, miksi. Mutta en erityisesti jäänyt miettimään miksi, sillä tämä koko blogipostaus sai alkunsa siitä, että minulla on korkea kynnys oman verkkoviestinnän aloittamiseen lähinnä turvallisuuteen ja ajankäyttöön liittyvien kysymysten vuoksi. Uskon, että moni muu saattaa kokea samoin.

Jokaisella tutkijalla on varmasti hyvä syy näkyä verkossa juuri sen verran kuin näkyy. Demokratian ja tutkitun tiedon leviämisen kannalta olisi tietenkin hyvä, jos ainakaan turvallisuutta ei tarvitsisi ajatella verkkoviestintää tehdessä. Jos joku olisi kirjoittanut blogipostauksen ”9 tapaa minimoida turvallisuusriskit verkossa tutkijana”, lukisin!

 

 

Identiteettikriisi

Olen nyt kuukauden päivät odotellut kirjoitusinspiraatiota ja pohtinut kirjoitukseni aihetta. Deadline tikittää yhä kovempaa takaraivossa, mutta tällä kertaa halusin tehdä toisin. Motiivit kurssille osallistumiseen eivät olleet ulkoisia, sillä tutkintoon tarvittavat opintopisteeni ovat jo koossa. Kiinnostus pohdiskella tieteellistä viestintää ylipäätään, saada sille erilaisia uusia ja itselle vähemmän tuttuja kanavia olivat päällimmäisinä mielessäni kurssivalintaa tehdessäni. Noiden sisäisten motiivien huumassa päätin, että tätä kiveä en ryhtyisi kääntämään ennen kuin hetki tuntuisi oikealta.

Kuva: ©Auli Saarinen

Vaivuin jo jossakin vaiheessa epätoivoon ja suunnittelin yksinkertaisesti suorittavani tehtävän edes jotenkin. Ei epäonnistuneena ja periksi antaneena, mutta velvollisuudentuntoisena opiskelijana, jonka luterilainen työmoraali ei anna lupaa jättää asioita kesken. Ajattelin kirjoittaa tiedon ulottuvuuksista tai tiedon rakentamisen teorioista, joita parhaillaan vertailen artikkelissani, mutta tulokulmat eivät houkutelleet kirjoittamaan.

Viime yönä se sitten iski. Ymmärsin yllättäen ongelman ytimen.

En yksinkertaisesti koe olevani tutkija eli en pysty kirjoittamaan tutkijaverkossa olemisesta. Rooli ei tunnu omalta, ei siis vielä, tai ehkä ei koskaan. Elämässäni on jo monta roolia ja vahvin ammattiroolini viitta on ollut harteillani viimeiset kaksikymmentä vuotta. Vuosien vahvistama ammatillinen identiteettini puskee aina esiin ja tämä vanha mantteli tuntuu istuvan kantajalleen, mutta eilen, ensimmäistä kertaa, tunsin toisin. Kävin työpaikkahaastattelussa ja tunnin keskustelu sai minut pohtimaan mitä elämässäni oikein haluan tehdä.

Saldoksi en ehkä tule saamaan hakemaani tehtävää, mutta sainkin ymmärrystä siitä, mitä kohden haluan edetä ja miten haluan jäljellä olevat työvuoteni käyttää. Yksinkertaisesti haluan tutkia! Kadoksissa oleva identiteettini olikin olemassa, mutta vasta nupullaan tai ehkä jopa mullan alla juurtumassa. Tästä mielenmaisemasta pystyn nyt jatkamaan ja rakentamaan uutta ammatillista minääni.

Pystyn nyt hyväksymään tutkijuuden tahtotilakseni ja haluan uudenkarheassa roolissani olla tutkijaverkossa, tutkijana verkossa ja toivottavasti myös verkon ulkopuolella.

Ihan hanurista vaan

Tutkijan on hyvä olla kiinnostunut kaikista ympärillä olevista asioista, varsinkin kun oma alani ja tutkimukseni ovat oikeustieteen alaan kuuluvia. Jo vuosikymmeniä sitten näin sanomalehdessä ilmoituksen, jossa luki ”Myydään edullisesti uusi, käyttämätön harmonikka, myös laukku ja ohjekirja.” Kiinnostukseni heräsi heti, ja ajattelin, että tuossa on minulle sopiva soittopeli. Ja niin ostinkin tuon ilmoituksessa mainitun harmonikan.

Kotona tarkemmin soittimeen tutustuttuani totesin, että kyseessä oli todella uutta vastaava soitin, mutta soittimeen kirjoitetut tekstit vaikuttivat oudoilta. Soittimen merkistä en oikein saanut selvää. Ajattelin, että ohjekirjasta varmaan löydän tarpeellista tietoa, kuten harmonikan ominaisuuksista. Avattuani ohjekirjasen huomasin, että olen ostanut itänaapurista kotoisin olevan soittimen, koska kirjaimet siinä olivat kyrillisiä. Tuli hieman epävarmalta tuntuva olo. Miten tästä nyt selviän? Ohjekirjasta ei näyttänyt olevan minulle mitään hyötyä.

En kuitenkaan menettänyt toivoani, vaan kävin ostamassa suomi-venäjä-suomi sanakirjan, jonka avulla päätin yrittää selvittää asiaa. Sanakirjasta löysin venäläiset kyrilliset aakkoset. Niitä muutaman viikon opeteltuani kirjaimet tuntuivat jo tutuilta, ja aloin muistamaan ne. Nyt olinkin jo huomattavasti viisaampi, ja päätin yrittää kääntää ohjekirjaa suomen kielelle. Ja selvisihän se kyrillinen kirjoitus, ainakin noin suurin piirtein. Ei minusta mitään harmonikan (ven. аккордеон, баян) soittajaa kuitenkaan tullut.

Mutta venäjän kieltä kohtaan alkoi kiinnostukseni kasvaa. Muutamien vuosien päästä menin venäjän kielen kurssille avoimeen yliopistoon. Niinpä ensimmäinen Venäjän matkani sujui jo ihan mukavasti, koska osasin lukea ja puhua venäjää jo jonkin verran. Myöhemmin vuosien kuluessa olen opiskellut venäjää lisää, ja tutkimuksenikin liittyy Venäjään. Nyt suunnittelen lähtöä Moskovan yliopiston (ven. Московский государственный университет) kurssille. Voisinkin nyt todeta, että ihan hanurista vaan se kiinnostukseni Venäjää kohtaan alkoi.

Tässä itse ottamani valokuva harmonikastani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tässä itse ottamani valokuva tehtaan tuotekortista leimoineen.

Horlivka on Itä-Ukrainassa Donetskin alueella, noin 47 kilometriä Donetskista pohjoiseen sijaitseva kaupunki (ven. Горловка — город в Донецкой области Украины).

Saalistaja verkossa

Photo by Bas van Brandwijk on Unsplash

Olen törmännyt tutkijana melko uuteen ja kasvavaan saalistajajulkaisu- ilmiöön, jonka käsitteleminen blogitekstissä tuntui aiheellista.

Seuraava tapausesimerkki kertoo tilanteesta, jossa tutkija joutuu saalistajan hyökkäyksen kohteeksi. Tarina voi kuulostaa tutulta mikäli olet joutunut tekemisiin saalistajajulkaisun tai -konferenssinjärjestäjän kanssa: 

Olet pitkän uurastuksen jälkeen saanut tieteellisen tutkimusartikkelisi julkaistua Open Access –julkaisuna arvostetussa kansainvälisessä alan lehdessä.

Sähköpostiisi alkaa sadella pyyntöjä kansainvälisiltä kustantamoilta ja konferenssin järjestäjiltä niin läheltä kuin kaukaakin. Tutkimusaiheeseen liittyviä konferensseja järjestetään eri puolilla maailmaa ja sinua pyydetään puhujaksi.

Ensin et ole aikonut vastata kutsuihin ja jätät saamasi kutsut huomiotta kunnes eräänä päivänä tuleekin niin houkutteleva kutsu, ettet voi enää kieltäytyä. Konferenssin järjestäjä lupaa maksaa majoitus- ja ruokailukustannuksetkin.

Harkittuasi muutaman päivän vastaat myöntävästi pyyntöön tulla puhumaan. Konferenssiin lähtemisen puolesta painavat muun muassa sellaiset syyt kuin että voit sisällyttää konferenssiesiintymisesi osaksi tohtoriopintoja ja että pääset samalla tapaamaan toisia alan tutkijoita. Seminaari järjestetään vielä sellaisessa paikassa, jonne olet aina halunnut muutenkin matkustaa.

Kun alat jo tehdä matkavalmisteluja niin mieleesi tulee katsoa tarkempia tietoja konferenssin järjestäjästä koska seminaarisivuilla ei ollut mainittu järjestäjän nimeä. Kestää kauan hakea tietoa mutta lopulta saat kuin saatkin konferenssin järjestäjätahon selville.

Konferenssin järjestäjän nimellä hakiessasi löydät vähänlaisesti mitään tietoa.  Kuitenkin huomaat tietoja hakiessasi, että järjestäjään yhdistyvät termit: ”Beall’s List” ja ”predatory publisher”.   

Nyt havahdut ja ymmärrät että kyseessä voisi olla epäilyttävä taho. Alat selvittämään tarkemmin konferenssinjärjestäjän luotettavuutta ja huomaat että konferenssinjärjestäjätaho on kytköksissä saalistajajulkaisuun. Päädyt perumaan osallistumisesi konferenssiin.

käyn seuraavaksi läpi muutamia keskeisimpiä aiheeseen liittyviä käsitteitä.

Mikä on saalistajajulkaisu?

Yksi parhaimpia lähteitä suomeksi, mistä löytyy tietoa saalistajajulkaisusta, on mielestäni Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan ja Tutkimuseettinen neuvottelukunnan opetus- ja kulttuuriministeriön tuella ylläpidetty Vastuullinen tiede -sivusto.

Tieteen hyviä käytäntöjä rikkovista, uusia kustannusmalleja väärinkäyttävistä kustantajista ja lehdistä on käytetty nimitystä ”predatory open access”. Nämä ”saalistajajulkaisut” perivät kirjoittajilta maksun, mutta laiminlyövät tiedekustantajalle kuuluvat tehtävät, kuten vertaisarvioinnin toteutuksen ja vanhojen numeroiden arkistoinnin. Toisin sanoen kaikki, mistä maksetaan, tulee julkaistuksi katsomatta tulosten oikeellisuuteen tai aitouteen. Saalistajia löytyy niin kirja- ja lehtikustantajien, konferenssijärjestäjien kuin tutkimusmetriikkapalvelujen piiristä..

Vastuullinen tiede -sivusto https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/

Photo by Agence Olloweb on Unsplash

Saalistajajulkaisija voi siis julkaista tietoa, jota ei ole vertaisarvioitu tieteen hyvien käytäntöjen mukaisesti. Siitä, että tutkimustuloksia julkaistaan ilman asianmukaista vertaisarviointia, voi olla monenlaisia haitallisia seuraamuksia. Esimerkiksi tutkimustieto voi olla tarkastamattomana virheellistä, ja sen pohjalta tehdään haitallisia päätöksiä.

Mistä tunnistaa saalistajajulkaisun?

Ensimmäinen silmiinpistäviä merkki saalistajasta voi olla aggressiivinen sähköpostimainonta kuten oli tapausesimerkissänikin kuvattuna.

Saalistajaan liittyvän konferenssin verkkosivut voivat olla epäselvät ja heikkolaatuiset tai sieltä puuttuu olennaisia tietoja.

Vastuullinen tiede -sivustolla on tarkempia ohjeita saalistajajulkaisun tunnistamiseksi.

Miten voi tarkistaa onko kyseessä

• saalistajajulkaisu?

Siinä tapauksessa että epäilee julkaisukanavan luotettavuutta, sen voi varmistaa selvittämällä onko julkaisu hyväksyttynä sellaisissa tietokannoissa, jotka edellyttävät vertaisarviointia. Voi myös katsoa useita tällaisia tietokantoja rinnakkain, löytyykö julkaisu niistä kaikista hyväksyttynä. Esimerkiksi tällaisia tietokantoja ovat Web of Science, Medline ja Scopus.

Suomessa toimii Julkaisufoorumi eli Tieteellisen seurain valtuuskunnan ylläpitämä tutkimuksen laadunarviointia tukeva julkaisukanavien tasoluokitus, josta voi etsiä tietoa julkaisijan luotettavuudesta.

• saalistajakonferenssin järjestäjä?

Konferenssin järjestäjän luotettavuuden voi varmistaa selvittämällä ensin minkä julkaisun takana kyseinen järjestäjätaho on.  Kun on löytänyt julkaisukanavan nimen, niin voi seuraavaksi käyttää edellä kerrottua ohjetta julkaisukanavan luotettavuuden varmistamiseksi ja selvittää Suomessa julkaisufoorumista tai vertaisarviointia edellyttävistä tietokannoista, onko kyseinen julkaisu hyväksyttynä.

Mikä on Beall’s List?  

University of Colorado Denverissä kirjastonhoitajana työskentelevä Jeffrey Beall toi käsitteen ”predatory open access publishing” suuren yleisön tietoisuuteen. Hän kritisoi Open Access -julkaisutapaa ja oli koonnut saalistajajulkaisuista Beall’s List -nimisen verkosivuston, jota hyödynnettiin saalistajajulkaisujen tunnistamisessa. Beall’s List -sivusto kuitenkin lakkautettiin vuonna 2017.

Lopuksi muutama itselleni hyväksi osoittautunut vinkki, joista toivottavasti on muillekin hyötyä:

• Tutkijan on hyvä tiedostaa, että saalistajia on olemassa. Kun tunnistaa epäilyttävän tilanteen riittävän ajoissa, niin voi välttyä mahdollisilta ikäviltä seuraamuksiltakin.

• Seminaarin järjestäjän luotettavuus (eli mahdolliset kytkökset saalistajiin) kannattaa tarkistaa aina ennen seminaariin osallistumisesta tai ilmoittautumisesta sopimista.

• Julkaisukanavan luotettavuus (eli mahdolliset kytkökset saalistajiin) kannattaa varmistaa aina ennen julkaisun lähettämistä kustantajalle.

.

Lähteet: vastuullinentiede.fi, julkaisufoorumi.fi ja wikipedia.org

Kuvien käyttö verkossa ja CC-lisenssit

Käsittelen tässä lyhyessä kirjoituksessa verkossa tapahtuvaan kuvien käyttöön liittyviä käytäntöjä ja erityisesti CC-lisenssointia. En ole aiemmin perehtynyt aiheeseen syvällisemmin, mutta koen aiheen kiinnostavaksi ja tärkeäksi myös akateemisen verkkokirjoittamisen kannalta. Tekstin kirjoittaminen toimii samalla myös kertauksena ja oppimistyökaluna itselleni. Käsittelen aihetta nimenomaan sellaisen verkkokirjoittajan näkökulmasta, joka käyttää tekstissään muiden tuottamaa kuvamateriaalia.

Lähtökohtaisesti minkä tahansa kuvan käyttämiseen omassa verkkotekstissä tai -julkaisussa (kuten blogissa) tarvitaan kuvan oikeuksien haltijan lupa. Tämän luvan voit saada esimerkiksi pyytämällä sitä suoraan teoksen tekijältä  tai oikeudenhaltijalta. Käytännössä oikeudenhaltijan tunnistaminen saattaa joskus muodostua hankalaksi, eikä luvan pyytäminen välttämättä onnistu. Vaikka oikeudenhaltijan onnistuisikin tunnistamaan, saattaa hyvin olla, että hän ei ole halukas keskustelmaan kuvien oikeuksien luovuttamisesta. Oikeudenhaltija saattaa myös edellyttää rahallista korvausta kuvien käyttöoikeuden luovuttamisesta. Mikäli haluaa käyttää verkkotuotannossaan aktiivisesti erilaista kuvamateriaalia, on tällainen lupien kerääminen kuvien oikeudenhaltijoilta hyvin työlästä ja käytännössä usein mahdotonta.

Prosessia helpottamaan onkin luotu ns. Creative Commons -lisenssit (CC). Lisenssien taustalla on vuonna 2001 perustettu voittoa tavoittelematon yhdysvaltalainen järjestö. Lisenssien avulla kuvien oikeuksien haltija voi luopua tietyistä kuviin liityvistä oikeuksista ja pitää osan oikeuksista itsellään. Tekijä voi myös halutessaan luopua kaikista oikeuksistaan (CC0-lisenssi). Lisenssien avulla tekijä käytännössä toteaa julkisesti, että tietyt kuviin liittyvät oikeudet ovat vapaasti kaikkien halukkaiden käytettävissä. Näin jokaisen kuvien käyttäjän ei tarvitse tehdä erillistä sopimusta oikeudenhaltijan kanssa.

CC-lisenssien lähtökohtana on, että kaikilla on oikeus käyttää lisensoituja kuvia haluamallaan tavalla. Kuvia on lupa kopioida, esitellä julkisesti, levittää ja muokata. Kuvia on myös lähtökohtaisesti mahdollista käyttää erilaisiin kaupallisiin tarkoituksiin. Kuvan oikeudenomistaja voi  kuitenkin päättää poiketa näistä lähtöoletuksista ja rajoittaa kuvien käyttöä tietyillä ehdoilla. Oikeudenomistaja voi esimerkiksi päättää, että alkuperäisen oikeudenomistajan nimi on mainittava kuvaa käytettäessä (lyhenne ”BY”). Oikeudenomistaja voi myös kieltää kuvien käytön kaupallisissa tarkoituksissa (lyhenne ”NC”) tai kuvien muokkaamisen (ns. johdannaisteosten kielto, lyhenne ”ND”). Oikeudenomistaja voi lisäksi edellyttää, että mikäli kuvia muokataan, on näitä johdannaisteoksia levitettävä samoin ehodin kuin alkuperäistäkin kuvaa (lyhenne ”SA”). Näistä eri rajoitteista kuvien alkuperäinen oikeudenomistaja voi muodostaa haluamansa yhdistelmän ja julkaista teoksen kyseisen lisenssin alla. Esimerkiksi ”CC BY-NC” -merkinnällä varustettua kuvaa ei ole mahdollista käyttää kaupallisiin tarkoituksiin ja oikeudenomistajan nimi tulee mainita kuvan käytön yhteydessä.

CC-lisensoituja kuvia on täten helppo hyödyntää omissa teksteissä tai julkaisuissa kunhan opettelee eri CC-lisenssien muodot ja niihin sisältyvien rajoitteiden merkityksen. CC-lisensseihin ei ole mahdollista lisätä itseräätälöityjä ehtoja. Voit siis olla varma, että kaikki CC-lisenssoidut kuvat noudattavat CC-lisenssijärjestelmän periaatteita. Useat verkon kuvapalvelut tarjoavat mahdollisuuden hakea vain CC-lisensoituja kuvia tai pelkästään tietyntyyppistä CC-lisenssiä hyödyntäviä kuvia. Näin pystyt helposti rajaamaan hakutulokset esimerkiksi pelkästään CC0-lisenssin kuviin, jolloin tekijä ei ole pidättänyt itsellään minkäänlaisia kuviin liittyviä oikeuksia.

Lähteet: creativecommons.fi ja wikipedia.org.

Kuvat: Pixabay.com.

Pala taikurin kakkua

Aloitin muutama kuukausi sitten kirjoittamaan (O)saammeko jutella – blogia yhdessä muutaman puhevammaisen ihmisen kanssa. Esittelen blogissa väitöskirjatutkimuksestani nousseita havaintoja, joita sitten kirjoittajakaverini kommentoivat omien kokemustensa pohjalta.

Tutkijan maailma itsessään on minulle vielä kohtuu uusi ja vielä uudempaa on ollut tutkimuksesta viestiminen, saatika bloggaaminen. Kaikessa pienuudessani huomasin pohtivani tarjoilenko blogimme tutkijan osuudessani liian yksinkertaista näkemystä, kun nostan esiin yksittäisiä ja sangen yleisiä havaintoja todellisuudessa hyvinkin mikroanalyyttisestä tutkimuksestani.

Onneksi on kirjat. Strellmanin ja Vaattovaaran (2013) toimittama kirja Tieteen yleistajuistaminen auttoi minua oivaltamaan kuinka monenlaiselle lukija- ja kuulijakunnalle tutkijana viestin. Tutkijablogin kirjoittaminen on oikeasti vain yksi pala tutkimusviestinnän suuresta kakusta.

Tarjoilen väitöskirjakakustani erimuotoisia ja -kokoisia palasia jokaisen syöjän jaksamisen mukaan, sillä eihän kukaan halua tai edes pysty syömään koko kakkua kerralla. Lohkaisen paloja tiedeyhteisölle, kollegoille, eri alojen asiantuntijoille, kokemusasiantuntijoille, mutta myös kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Taikuri minusta tulee siinä kohtaa, kun suunnittelen jokaisen kakkupalan sen syöjän ominaisuuksien mukaan. Kakkutaikina on kaikille sama; kuohkea ja laadukas, mutta täytteet, kerrosten määrän ja koristeiden yksityiskohtaisuuden valitsen tarkasti, tutkijan tunteella ja taidolla.

Yksikään kakkupaloista ei synny  pelkällä taikasauvan heilautuksella, vaan ne vaativat oman aikansa, työvälineiden teroittamista ja tekniikan hiomista.  Onneksi on  näitä kursseja ja kirjoittajakavereita.

Kuvat: Kobby Mendez, Annie Spratt

Miten asemoitua verkkokirjoittajana tutkijan näkökulmasta?

Kirjoittaessaan verkkoon tutkijan on syytä miettiä asemoitumistaan. Keskeistä olisi ainakin miettiä sitä, miten profiloitua ja mihin keskittyä. Tilanne muistuttaa siinä määrin yrityksen näkökulmaa, että alun perin yrityksille suunnatuista ohjeista voisi olla tässäkin apua.

Vaikka tutkijan kirjoittama verkkoteksti eroaa perinteisestä tuotteesta tai palvelusta usein siten, että tavoitteena ei ole taloudellinen menestys, saattaa asemoinnin pohtiminen auttaa esimerkiksi asiantuntijabrändin rakentamisessa ja kohderyhmän tavoittamisessa. Tarkoituksenani tässä postauksessani on pohtia tutkijan asemoitumista McCarthyn 4 P –mallin (McCarthy, 1960) avulla.

Kuva: JESHOOTS.COM 

McCarthyn 4 P –malli

McCarthyn (McCarthy, 1960) malli on kieltämättä vanha, mutta vieläkin ajankohtainen. Mallia on myöhemmin täydennetty ja sitä opetetaan edelleen yliopistoissa erityisesti markkinoinnin opiskelijoille.

4 P –mallin nimi tulee sanoista Product, Price, Place ja Promotion. Kyseessä on siis alun perin markkinointia koskevaan päätöksentekoon tarkoitettu viitekehys, joka auttaa tuotteen tai palvelun asemoinnissa ja markkinoiden ymmärtämisessä.

Tutkija verkkokirjoittajana ja 4 P –malli

Mitä tästä mallista olisi siis opittavissa? Tarkoituksenani ei ole antaa valmiita vastauksia vaan tukea tutkijaa hänen pohtiessaan sitä, mikä on keskeistä asemoitumisen kannalta. Hyödynnän mallia siis konkretisoimaan niitä kysymyksiä, joiden pohtiminen auttaa keskittymään olennaiseen: mitä kirjoitan, miksi kirjoitan ja kenelle kirjoitan?

Product – Mikä on kirjoittajan tuottama tuote?

Verkkokirjoittamisessa olennaista on pohtia tuotetta sekä omasta että lukijan, eli asiakkaan, näkökulmasta. Olennaista on siis miettiä mitä tarjottavaa juuri minulla on sekä mikä lukijaa voisi mahdollisesti kiinnostaa. Tekstin ja blogin jäsentäminen tuotteena auttaa myös ymmärtämään, että siihen kohdistuu odotuksia laadusta ja tyylistä. Nämä tekijät ovat osa kirjoittajan asiantuntijabrändiä, johon kirjoittamisella todella voi vaikuttaa.

Price – Mikä on tuotteen kustannus?

Kustannuksen kääntäminen tutkijan verkkokirjoittamiseen vaatii hieman luovuutta, mutta täältä pesee. Kustannusta tulee jälleen pohtia sekä kirjoittajan että lukijan näkökulmasta: mitä minulle kirjoittajana maksaa tuottaa sisältöä ja kuinka vaivalloista lukijan on sitä prosessoida? Kirjoittajan näkökulmasta kriittiseksi osoittautuu erityisesti kirjoittamisen vaihtoehtoiskustannus: vaikka kirjoittamisesta ei tarvitsisi maksaa kenellekään euroissa, turhaantuu siihen työ- tai vapaa-aikaa, jonka olisi voinut käyttää muutenkin. Jokaista tekstiä ei siis kannata viilata loputtomiin. Vaihtoehtoiskustannus koskee myös lukijoita, jotka pohtivat, oliko luettu teksti todella lukemisen arvoinen. Kustannuksen (tässä tapauksessa henkisen kärsimyksen) noustessa korkealle lukija tuskin palaa tekstien pariin vastaisuudessa.

Place – Mikä on paikkani?

Verkkokirjoittamisessa paikalla viittaan sekä kirjoituksen sijaintiin verkossa (esim. WordPress.com) että tarjotun tekstin sisällölliseen sijaintiin suhteessa muihin teksteihin. Tekstin olisi siis hyvä olla uskottavalla ja helposti tavoitettavalla alustalla, mutta vielä olennaisempaa on se, miten teksti asemoituu suhteessa muihin kirjoittajiin. On helppo ymmärtää, että kahdeksaskymmenennes blogi kalan perkaamisesta ei herätä samanlaista mielenkiintoa kuin silloin, jos kirjoittajan aihe on ainutlaatuinen. On kuitenkin syytä muistaa aiemmin mainittu lukijan näkökulma: uniikkikaan aihe ei pelasta, jos sille ei ole kysyntää.

Promotion – Kuinka viestiä teksteistäni?

Vaikka tuote olisi uniikki ja sille olisi kysyntää, se voi silti jäädä ilman ansaitsemaansa huomiota. Verkkokirjoittamisen kannalta onkin hyvä pohtia, kuinka kohdeyleisön voisi tavoittaa. Tutkijan on mahdollista mainostaa tuotoksiaan kolleegoilleen esimerkiksi sähköpostitse, mutta myös sosiaalisen median kanavat ovat erityisen näppäriä. On hyvä pitää mielessä, että teksteistä saattaa hyvinkin innostua joku, jota et olisi tullut ajatelleeksikaan.

Toivottavasti nämä kysymykset kirkastavat ajatuksia siitä, miten oman blogin voisi asemoida mahdollisimman hyvin. Muistuttaisin vielä, että kaikkea ei tarvitse tietää aloittaessa ja kaiken tämän pohdintaan ei varmastikaan kannata tuhlata kohtuuttomasti aikaa (vaihtoehtoiskustannus)!

Lähteet:

McCarthy, E. Jerome . 1960. Basic marketing: A managerial approach. Homewood, IL: Irwin.

Kuinka ajatella tieteellisesti ja analysoida tieteellistä tietoa kriittisesti?

Tieteellinen ajattelu ja tieteellisen tiedon työstäminen on taitolaji, joka vaatii sen hahmottamista mitä tieteellinen tieto on. Kuva lainattu ositteesta Pixabay.com

Tieteellistä ajattelua ja sen ominaispiirteitä voidaan määritellä monilla tavoilla, mutta itse olen kokenut Otto Brusiinin vuonna 1934 esittämän määritelmän tieteellisyydestä hyvin tieteellistä ajattelua kuvaavaksi.

Brusiinin mukaan:

”Tieteellisyys on totuudenrakkautta, älyllistä vapautta ja rehellisyyttä, rohkeutta seurata älyä loppuun saakka, selvänäköisyyttä eli olioiden sisäisen yhteyden vaistoamista, säälimättömän arvostelun ristitulen läpäisemistä, ilmiöiden käsitteellistä paloittelua ja myös intuitiota, vaikka tieteellinen ajattelu on persoonattomampaa kuin taiteellinen.”¹

Tieteellinen ajattelu vaatii rohkeutta, ja tieteellisen ajattelun kehittymisen ennakkoedellytys on utelias mieli, joka palvelee oikein käytettynä tutkijan kykyä analysoida objektiivisesti tiedon totuudellisuutta. Monelle meistä on kuitenkin opetettu jo lapsuuden kultaisina vuosina, että liian utelias ei saa olla, ja että elämässä pärjää paremmin, kun ei sotkeennu asioihin, jotka eivät itselle kuulu. Nämä yksityiselämän ohjenuorat eivät toimi tieteellisen ajattelun kontekstissa, koska tieteellinen ajattelu noudattaa erilaisia lainalaisuuksia ja toteuttaa erilaisia tavoitteita kuin arkinen ajattelumme. Tieteellisen ajattelun on tarkoitus tuottaa uutta tietoa, joka vaatii tieteellisessä tutkimuksessa käytetyn aineiston kriittistä arviointia. Naapurin Jaakon sinkkuelämän kriittinen analysointi kotisohvalla puolestaan tuottaa tietoa, joka voi olla meille uutta tai henkilökohtaisella tasolla mielenkiintoista, mutta tämän tiedon analysointi ei muuta tutkimuskohteena olevan Jaakon elämää, vaikka niin toivoisimme, koska Jaakollakin on oikeus yksityiselämään.

Tutkija, joka on varustettu uteliaalla mielellä ja on omaksunut tieteellisen ajattelun perusteet kohtaa väistämättä ongelmia, jotka liittyvät siihen, kuinka tutkimuksessa hyödynnettävää tieteellistä materiaalia tulisi analysoida. Tutkimuksessa käytettävän aineiston analysoiminen liittyy pohjimmiltaan epistemologiseen kysymykseen siitä, mitä tieteellinen tieto ylipäätään on? Tutkijalle ei ole hyödyllistä analysoida tutkimuksessaan tietoa, jota ei voida pitää luonteeltaan tieteellisenä. Tämä tarkoittaa, että tutkijan on erotettava objektiivisesti todistettavissa oleva tieto subjektiivisista uskomuksista.

Jos seurataan Brusiinin määritelmää tieteellisen ajattelun luonteesta voidaan päätellä, että tieteellisellä ajattelulla tuotettu tieto on totuudellista, ennakkoluulotonta, läpinäkyvää, kriittistä, perusteltua ja luovaa. Edellä esitettyä tieteellisen tiedon määritelmää voidaan helposti kritisoida toteamalla, että tiedon totuudellisuutta on yleensä mahdotonta todentaa aukottomasti, ja näin ollen moni tietona pidetty asia onkin oikeasti uskomusta. Tämän filosofisen tiedon totuutta koskevan ongelman pohtimisen jätän tässä ainoastaan ajatuksia nostavaksi heitoksi, koska totuus todellakin on tarua ihmeellisempi käsite. Tieteellisessä tutkimuksessa aineistoa analysoidaan usein abduktiivisesti etsimällä parasta mahdollista selitystä jollekin ilmiölle, ja tämä parhaan mahdollisen selityksen etsintä vapauttaa tutkijan absoluuttista totuutta koskevista filosofisista umpikujista. Uusi tutkimus voi muuttaa aiempia käsityksiä tutkituista ilmiöistä, joten abduktiivinen päättely avaa ovia myös tieteen kehitykselle.

Tutkimuksen tavoite tuottaa objektiivisesti luotettavaa tietoa ei tarkoita, että tutkimuksen tekijän tulisi olla teoreettisesti sitoutumaton tuottaessaan uutta tieteellistä tietoa tai osallistuessaan tieteenalansa kriittiseen keskusteluun. Omassa tutkimuskirjallisuudessani törmään jatkuvasti erilaisten oikeusteoreettisten koulukuntien väliseen kriittiseen dialogiin, joka palvelee pohjimmiltaan tarkoitusta löytää paras mahdollinen selitys sille mitä oikeus on. Tämä teoreettisesti sitoutuneiden tutkijoiden dialogi palvelee nimenomaisesti tieteen kehitystä, koska se mahdollistaa kriittisen keskustelun erilaisia ontologisia näkemyksiä kannattavien tutkijoiden välillä. Objektiivisuus tarkoittaakin tutkimuksessa pikemminkin sitä, että subjektiivisten näkemysten ei tule vaikuttaa siihen, kuinka tietoa analysoidaan. Tiedon analysointi edellyttää kriittisyyttä suhteessa kaikkeen tutkimuksessa hyödynnettyyn aineistoon, ja tämän tulisi näkyä tutkimuksessa tutkijan kykynä kyseenalaistaa myös se aineisto, joka tukee tutkijan omia teoreettisia sitoumuksia. Kriittisyys itsessään edellyttää, että tutkimuksessa esitetty kritiikki on perusteltavissa induktiivisen, deduktiivisen tai abduktiivisen päättelyn avulla, eikä pohjaudu ainoastaan tutkijan omiin mielipiteisiin tai uskomuksiin. Summa summarum kriittinen analyysi, joka koskee tieteellistä tietoa noudattaa samoja lainalaisuuksia kuin tieteellinen ajattelu. Näin ollen tutkija, joka sisäistää sen mitä tieteellinen ajattelu on, omaa työkalut myös tieteellisen tiedon kriittiseen analysointiin.

1. Brusiin, Otto: Tieteellisestä ajattelusta. Valvoja-Aika 1934, s.21.